Kuka oli Joonas Kokkonen?

Joonas Kokkonen (1921-1996) on 1900-luvun arvostetuimpia taidemusiikin säveltäjiä Suomessa. Kokkonen asui Järvenpäässä Alvar Aallon suunnittelemassa taiteilijakodissa vuodesta 1969 aina kuolemaansa saakka.

Lapsuus Savossa ja Järvenpäässä

Joonas Kokkonen syntyi 13. marraskuuta vuonna 1921 Iisalmessa. Hänen isänsä Heikki oli kauppamies ja itseoppinut soittaja, joka toimi hengellisissä seuroissa “apukanttorina” ja lauloi kuoroissa. Äiti Marian kaksi veljeä olivat tunnettuja kansanpelimanneja, viuluniekkoja. Kotona harrastettiin musiikkia.

Jo kaksivuotiaana Joonas alkoi tapailla kuulemiaan virsi- ja muita melodioita kotinsa urkuharmonilla. Hän seisoi yhdellä jalalla, polki poljinta toisella ja kurkotti koskettimille, joita hädin tuskin näki. Tästä arvellaan johtuneen hänen tapansa aikuisiälläkin seistä flyygelin ääressä tai “röhnöttää” sen yllä säveltäessään.

Joonaksella oli neljä vanhempaa veljeä, nuorinkin häntä yhdeksän vuotta vanhempi. Vanhemmat ja isoveljet kohtelivat pientä Joonas-kuopusta hyvin ja suojelevasti. Vanhemmat arvostivat koulusivistystä ja korkeakouluopintojakin. Heikki-isälle tarjoutui tilaisuus ostaa Järvenpään Kauppa Oy:n osakkeita, ja myöhemmin lama-aikana koko osakekanta. Näin Kokkoset muuttivat Järvenpäähän lähelle Helsinkiä poikien opiskeluakin silmällä pitäen.

Opinnot

Joonas Kokkonen aloitti koulunkäyntinsä Tuomaalan koulussa, siirtyi myöhemmin Kilpisen kouluun ja sitten upouuteen Harjulan kouluun. Kokkosen harrastukset koululaisena olivat monipuolisia. Hän harrasti liikuntaa ja urheilua vanhempien veljien tavoin. Kokkonen opiskeli pianonsoittoa itsekseen ja aloitti viulutunnit vuonna 1937. Koulussa hän osallistui aktiivisesti kulttuuritoimintaan, ja perusti Järvenpään yhteiskoulun musiikkikerhon, jossa piti esitelmiä mm. Sibeliuksen sinfonioista. Vuonna 1939 Kokkonen oli koulunsa edustajana Opiskelevan Nuorison Raittiusliiton lausuntakilpailussa voittaen oman sarjansa. Ylioppilaaksi Joonas nimitettiin Järvenpään Yhteiskoulusta vuonna 1940, koska Talvisotavuonna ei järjestetty ylioppilaskirjoituksia.

Joonas Kokkosella oli absoluuttinen sävelkorva ja erinomainen musiikillinen muisti.

Jo poikasena hän tuli tietoiseksi musiikillista lahjoistaan ja kutsumuksestaan. Kokkosen varhaisin säilynyt sävellys on Etyydi klassilliseen tyyliin pianolle vuodelta 1936. Merkittävimpänä ennen varsinaisten sävellysopintojensa aloittamista tehtynä teoksena voidaan pitää pianolle v. 1939 sävellettyä Pielavesi-sarjaa, jota esitetään edelleen. Jo ennen akatemiaopintojaan Kokkonen kykeni lukemaan partituuria ja kuulemaan orkesterin päässään tarvitsematta varsinaisia soivia kuulohavaintoja, jotka olivatkin harvinaisia nykymaailmanaikaan verrattuna.

Vuonna 1940 Kokkonen aloitti opinnot sekä Helsingin yliopistossa että Sibelius-Akatemiassa. Yliopistossa hän opiskeli kansanrunoudentutkimusta, kotimaista kirjallisuutta sekä pääaineena musiikkitiedettä. Kokkonen valmistui filosofian kandidaatiksi 1948. Sibelius-Akatemiassa Kokkonen opiskeli musiikin teoreettisia aineita ja historiaa, sävellystä ja pianonsoittoa. Sävellyksen professorina oli Selim Palmgren sekä pianonsoiton opettajana Ilmari Hannikainen, jota Kokkonen piti tärkeimpänä musiikillisena mentorinaan.

Sotatantereella ja musiikin kentällä

Kesästä 1941 alkaen Kokkonen palveli Jatkosodassa viestimiehenä ja kirjurina sekä viihdytysjoukoissakin pianistina. Sotavuodet tekivät opinnoista katkonaiset ja vaikuttivat haittaavasti erityisesti pianistiseen kehitykseen, samoin sävellysopintoihin, jotka jäivät kovin repaleisiksi; hänellä ei koskaan ollut varsinaista pysyvää sävellyksen opettajaa eikä hän suorittanut sävellysdiplomia. Kotiuduttuaan lokakuussa 1944 opinnot yliopistossa ja Sibelius-Akatemiassa jatkuivat. 1946 Kokkonen kuitenkin voitti akateemisen pianomestaruuden ja sijoittui Maj Lind –pianokilpailussa neljänneksi kuten seuraavallakin kerralla 1947. Pianonsoiton diplomitutkinnon Kokkonen suoritti vuonna 1949. Seuraavana vuonna hän piti menestyksellisen ensikonserttinsa.

Musiikkikriitikkona Joonas Kokkonen toimii Ilta-Sanomissa vuosina 1947–1957, Kauppalehdessä v. 1948–51 sekä Uudessa Suomessa v. 1957–63. Hän perusti Uuden Musiikkilehden, jonka päätoimittajana oli v. 1954–56. Lisäansioita Kokkonen hankki ravintolamuusikkonakin. Sibelius-Akatemiassa Kokkonen oli ensin tuntiopettajana ja sitten musiikin teorian ja historian lehtorina vuosina 1948–59. Ohessa hän sävelsi koko ajan lähinnä pienimuotoisia teoksia kuten kamarimusiikkia ja pianokappaleita. Hänen suurimuotoisempi läpimurtoteoksensa Musiikkia jousiorkesterille sai erinomaisen vastaanoton kantaesityksessään vuonna 1957. Vähäisestä kustannetusta sävellystuotannosta huolimatta Kokkonen valittiin sävellyksen professoriksi Sibelius-Akatemiaan vuonna 1959. Virasta hän luopui tultuaan valituksi Suomen Akatemian jäseneksi vuonna 1963. Tämän jälkeenkin hän opetti sävellystä.

Hieman kriittisesti sanottiinkin, että Kokkonen voisi itse tilata, säveltää, esittää ja vielä arvostella sävelteoksen.

Kokkonen vaikutti monissa erilaisissa kansallisissa musiikin järjestöissä ja toimikunnissa. Niistä tärkeimpinä voidaan mainita puheenjohtajuudet Suomen Säveltäjissä, Suomen musiikkineuvostossa, Suomen Sinfoniaorkesterit ry:ssä ja Teostossa sekä vaikuttaminen johtoelimissä Suomen Kulttuurirahastossa ja Valtion Säveltaidetoimikunnassa. Näin Kokkonen oli ehkäpä aikansa vaikutusvaltaisin hahmo suomalaisessa musiikkielämässä. Hänestä tehty TV-dokumenttikin on nimeltään Musiikin Kekkonen. Kokkosen kirjallinen tuotanto on hyvin laaja; hän julkaisi musiikkitieteellisiä tutkielmia sekä musiikkia ja taidetta koskevia kirjoituksia ja pohdintoja. Hän oli myös kysytty ja arvostettu esitelmöitsijä ja puhuja.

Kokkonen kuului lisäksi Vapaamuurareihin, mutta ei tiettävästi toiminut järjestössä kovin aktiivisesti. Hän sai kuitenkin arvonimen suur-urkuri ja Tauno Äikää kantaesitti Kokkosen urkukappaleen Lux aeterna (Ikuinen valo) Suomen vapaamuurareiden 50-vuotisjuhlassa syksyllä 1974.

Neljän sinfonian säveltäjä ja Viimeiset Kiusaukset

Kokkosen säveltuotannon ytimen muodostavat neljä sinfoniaa vuosilta 1960, -61, -67 ja -71, kamariorkesteriteos Sinfonia da camera v. 1962, kolme jousikvartettoa, sellokonsertto, …durch einen Spiegel… jousiorkesterille sekä Requiem orkesterille, kuorolle ja laulusolisteille v. 1981. Ensimmäisen sinfonian kantaesitys vuonna 1960 oli suuri menestys. Kolmatta sinfoniaa voidaan pitää käännekohtana Kokkosen tuotannossa; siinä hän pitkälti siirtyi kaksitoistasäveljärjestelmästä kohti uustonaalisuutta. Se lienee esitetyin Kokkosen sinfonioista. Kokkosen tiedetään kamppailleen viidennen sinfonian säveltämisen kanssa jo 70-luvulta viimeisiin vuosiinsa asti, mutta teos ei koskaan valmistunut, eikä siitä ole löytynyt edes luonnosmateriaalia. Kokkosta pidetään aikansa merkittävimpänä sinfonikkona, Sibeliuksen perinteen jatkajana.

Kokkosen kuuluisin sävelteos lienee herännäisjohtaja Paavo Ruotsalaisen elämän viimeisistä hetkistä kertova ooppera Viimeiset kiusaukset. Se perustuu pikkuserkku Lauri Kokkosen samannimiseen näytelmään. Kantaesitys oli Suomen Kansallisoopperassa vuonna 1975. Viimeiset kiusaukset on toiseksi esitetyin suomalainen ooppera (Leevi Madetojan Pohjalaisia-oopperan jälkeen). Lisäksi sitä on esitetty Savonlinnan Oopperajuhlilla ja monissa maakuntaoopperoissa. Suomen Kansallisooppera esitti Viimeisiä kiusauksia useilla ulkomaanvierailuillaan, myöskin Metropolitanin oopperassa New Yorkissa vuonna 1983.

Joonas Kokkosen muu tuotanto sisältää paljon pianoteoksia, urkukappaleita, kamarimusiikkia, joissa on usein piano – pianotrio, pianokvartetto jne. – sonaatteja, teoksia lauluäänelle ja pianolle, kuoroteoksia, kuoro-orkesteri-solistiteoksia ja myös joululauluja lapsille. Viimeisen orkesteriteoksensa Il paesaggio kamariorkesterille Kokkonen sävelsi Järvenpää-talon vihkiäisiin helmikuussa 1987. Crescat in G soolotuuballe on Kokkosen viimeinen sävellys. Se kantaesitettiin Göteborgissa helmikuussa 1991 Pohjoismaisilla musiikkijuhlilla.

Paikallisena erikoisuutena mainittakoon Järvenpään uuden kirkon kellosävelmät vuodelta 1968.

Kaiken kaikkiaan Kokkosen tuotantoa on suhteellisen suppea, mikä johtuu ensisijaisesti siitä, että hän ei halunnut päästää käsistään mitään vaatimatonta tai viimeistelemätöntä. Pekka Hakon kirjan Voiko varjo olla kirkas (v. 2001) teosluettelossa on 75 teosta vuosilta 1936–1991 eli 56 vuoden ajalta. Kokkonen mm. piti esityskiellossa monia varhaisia sävellyksiään. Toiminta monissa järjestöissä ja luottamustehtävissä vei aikaa varsinaiselta sävellystyöltä. Ajoittainen runsas alkoholinkäyttö lienee myös vaikuttanut asiaan.

Perhe

Joonas Kokkonen oli naimisissa kolme kertaa. Maire Mäkisen kanssa Kokkonen avioitui joulukuussa 1943. Liitto päättyi eroon vuonna 1953. Avioliiton Else-Maj Heljon kanssa Kokkonen solmii tammikuussa 1954. Tämä liitto päättyi Else-Majn kuolemaan syyskuussa 1979. Elokuussa 1980 solmittu avioliitto Anita Pakomaan kanssa jatkui Kokkosen kuolemaan saakka, jonka jälkeen vaimo muutti kotiseudulleen Kuopioon ja Villa Kokkonen jäi perikunnan haltuun. Vuonna 1998 Järvenpään kaupunki osti Villa Kokkosen 2 200 000 markan hinnalla. Myöhemmin perikunta lahjoitti kaupungille talon irtaimiston, johon sisältyi myös talon Ibach-flyygeli, jonka ympärille Alvar Aalto talon suunnitteli.

Joonas Kokkosen lapset ovat esikoinen Jarmo Timo Tapio, syntynyt toukokuussa 1944, tytär Leena Maria toukokuussa 1946 ja Iikka Juhani elokuussa 1950. Toisessa avioliitossa syntyi tytär Merja-Riitta syyskuussa 1955 ja nuorin lapsi Arja-Maija maaliskuussa 1958.

Villa Kokkonen – koti joka syntyi flyygelin ympärille

Asuttuaan Helsingissä lähes parikymmentä vuotta Kokkonen perheineen muutti vuonna 1963 takaisin nuoruusmaisemiinsa Järvenpäähän, ensin Satukallioon Ruusukadulle. Vuonna 1967 Järvenpää kaupunki tarjosi Kokkoselle tonttipaikkoja eri puolilta kaupunkia. Vaihtoehdoista Kokkonen piti mieluisimpana Vanhankylänniemeä.

Kokkonen oli tutustunut arkkitehti Alvar Aaltoon Jyväskylän kesän perustamisen yhteydessä ja myöhemmin heidän ollessaan Suomen Akatemian jäseniä. Kauniina kesäpäivänä Aalto ja Kokkonen kävivät katsomassa kyseistä tonttia. Katselmuksessa paikka havaittiin ilmeisen hyväksi. Tämän jälkeen akateemikot vaimoineen menivät päivälliselle paikalliseen Perhelän ravintolaan.

Kokkosen kerrottua sävellystavastaan flyygelin ääressä ja ympärillä kävellen sai Aalto yhtäkkisen inspiraation, jonka vallassa otti kynänsä ja paperin puutuessa teki uudisrakennuksen luonnoksen valkeaan pöytäliinaan.

Tästä tarjoilija tietenkin suuttui, mutta mukana ollut kaupungingeodeetti Erkki Nikkanen oli tilanteen tasalla ja lunasti ravintolalta pöytäliinan, jonka myöhemmin lahjoitti Järvenpään kaupungille (v. 2000).

Aallon ajatuksena oli, että Villa Kokkonen kääntää selkänsä kadulle eli Tuulimyllyntielle näyttäen jopa karulta mustan ulkolaudoituksenkin ansiosta. Sisätilat sen sijaan ovat avarat ja valoisat, erityisesti suuressa työhuoneessa, jonka eteläseinän isot ikkunat ja kattoikkunoiden valo tekevät tunnelmasta hyvin luonnonläheisen. Tontilla oli runsas puusto, mikä pyrittiin säästämään; ainoastaan neljä isoa puuta jouduttiin kaatamaan.

Edelleen Aallon idean mukaan talo kasvaa ja laajentuu flyygelille tunnusomaisesta aaltomaisesta muodosta, joka toistuu niin ulko- kuin sisärakenteissakin. Suuri tontti viettää alaspäin kohti järveä saunarakennuksen ja uima-altaan suuntaan. Kokkonen ei halunnut tontin ulottuvan Tuusulanjärveen saakka, jotta järvenpääläisillä säilyisi mahdollisuus kulkea vapaasti rannassa. Parhaat näköalat ovat etelään ja lounaaseen ilta-auringon suuntaan sekä näkymä kauniisti järvelle.

Aalto ei vaatinut palkkaa suunnittelutyöstään; sen sijaan hän pyysi Kokkoselta “pari riviä musiikkia”. Kokkonen toteutti toiveen omistamalla Alvar Aallolle säveltämänsä sellokonserton, jonka kantaesitti Arto Noras lokakuussa 1969.

Kokkonen kuoli kotonaan Järvenpään Vanhankylänniemen Villa Kokkosessa 2. lokakuuta vuonna 1996.

Lähteet:

Voiko varjo olla kirkas / Joonas Kokkosen elämä Pekka Hako, Gummerus Kustannus Oy, Ajatus Kirjat, 2001

Joonas Kokkonen & Villa Kokkonen -kansio Sis. mm. Tarja Vuokkovaaran tutkielma ja anekdoottikokoelma, kirjoittanut Helena Rummukainen

Joonas Kokkonen / Ihminen ja musiikki / Valittuja kirjoituksia, esitelmiä, puheita ja arvosteluja Toimittanut Kalevi Aho, julkaisija Suomalaisen musiikin julkistamisseura ry, kustantaja Gaudeamus Oy, 1992

Joonas Kokkonen – näköaloja luovuuteen ja ihmisyyteen Toimittanut Elina Karjalainen, kuvat Topi Ikäläinen, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1981